Sydämmelliset kiitokset kaikille onnitteluista! Ne lämmittävät.
Omasta puolestani haluan toivottaa erityisesti kaikille tuoreille ja tuleville ja lastaan vasta kotiin odottaville isille onnellista isänpäivää!
Vaihdoin blogini tausta-asetukset tänään, kun kyllästyin siihen kammottavaan oikean reunan tasaukseen. Hukkasin samalla sivun yläreunassa olleen "Lilypien" laskurin. En tiedä jaksanko väsäillä uutta...
Tässä kirjallisesti oma laskuri:
Takana kolme vuotta, kaksi kuukautta ja yksi viikko adoptioprosessia.
Aikaa kulunut noin puolitoista vuotta maavalinnasta,
vuosi ja kolme viikkoa luvan saannista,
viikkoa vajaa kymmen kuukautta papereiden lähettämisestä Etiopiaan, kuukausi ja viikko lapsitiedon saannista.
Ja neljä viikkoa hakumatkan alkuun!
Tänä päivänä mielessä on paitsi oma poika, myös parhaillaan isän roolia täyttävä hoitaja siellä Etiopiassa ja myös pojan biologinen isä. Kuka biologinen isä on, tuskin koskaan saamme tietää.
1.11.08
Lokakuun lapsi
Lokakuun siirtyessä syrjään ja antaessa tietä marraskulle saan vihdoinkin kirjoitettua, pitkän tauon jälkeen. Olen viimeisen kuukauden ajan nauttinut huumaavasta onnen tunteesta. Minä olen ÄITI. Nyt isänpäivää lähestyttäessä mietin, mitä antaisin miehelleni isänpäivänä lahjaksi. Tänä kaikkein ihka ensimmäisenä isänpäivänä.
Käytännön harjoitukset alkavat vasta joulukuussa, kun pääsemme hakemaan käärön kotiin. Olen asettanut tuolin selkänojalle pienen potkupuvun, jossa seikkailee Maailman vahvin Nalle. Sen näkeminen saa minut jatkuvasti hyvälle tuuleelle, kuvittelen mielessäni sen sisään pienet kädet ja pienet jalat, pyöreän pään...
Oikeasti en tiennyt, että ihminen voi tuntea näin kokonaisvaltaisen huumaavaa onnen tunnetta.
Olen aina ollut vähän alamaissa marraskuussa, päivien lyhtentyessä ja valon hiljaa himmetessä. Nyt tämä tuntuu parhaimmalta kuukaudelta kaikista, tai ainakin sen joulukuun jälkeen toiseksi parahaimmalta. Maailma on kaunis.
Käytännön harjoitukset alkavat vasta joulukuussa, kun pääsemme hakemaan käärön kotiin. Olen asettanut tuolin selkänojalle pienen potkupuvun, jossa seikkailee Maailman vahvin Nalle. Sen näkeminen saa minut jatkuvasti hyvälle tuuleelle, kuvittelen mielessäni sen sisään pienet kädet ja pienet jalat, pyöreän pään...
Oikeasti en tiennyt, että ihminen voi tuntea näin kokonaisvaltaisen huumaavaa onnen tunnetta.
Olen aina ollut vähän alamaissa marraskuussa, päivien lyhtentyessä ja valon hiljaa himmetessä. Nyt tämä tuntuu parhaimmalta kuukaudelta kaikista, tai ainakin sen joulukuun jälkeen toiseksi parahaimmalta. Maailma on kaunis.
28.6.08
Kirjavirta
- Meille tulee kauhea kiire laittaa kämppä järjestykseen sitten kun se lapsiesitys tulee, mieheni totesi eilen illalla. Katselin ympärille silmiäni pyöritellen.
Jaah, no ainakin lapsiesityksen ja hakumatkan välillä on kuukausi tai pari. Ei vain kahta viikkoa niin kuin monilla. Kai siinä ajassa jo ehtii vähän kalustaa ja järjestellä? Motivaatiota varmasti ainakin löytyy siinä vaiheessa. Nyt työhuone, jonka pitäisi sitten tulevaisuudessa toimia lapsen huoneena tursuaa kirjoja, papereita, vaatteita ja roinaa, mm ylimääräisiä tuoleja joilla ei oikein ole paikkaa muualla.
Yhtenä ongelmana meidän kämpässä on kirjavirta. Kirjahylly ei lisäänny, mutta kirjoja virtaa sisään. Välillä ne kasaantuvat korkeiksi pinoiksi työhuoneen lattialle ja olohuoneen pöydille. Jo luettuja, juuri hankittuja, hyllystä noukittuja "aion lukea aivan kohta" -vaiheeseen siirrettyjä. Pari kuukautta sitten onneksi viimeinkin sisäistin kunnolla sen, että kirjoista voi myös luopua. Eikä se tunnu edes pahalta.
Mitä vanhemmaksi sitä tulee, sen kriittisempi sitä on kaikkea lukemaansa ja näkemäänsä kohtaan. Vain harvat kirjat koskettavat nykyään niin paljon, että ne haluaisi lukea uudestaan. Kirjojen selkämyksiä on kyllä mukava katsella hyllyssä vaikkei niitä tulisi uudestaan luettuakaan. Kirjojen selkämyksiä silmäillessä mieleen herää myös muistoja lukutilanteista, useimmiten lomamatkoista ja rauhallisista lomapäivistä. Viime kesänä luin uudetaan Täällä pohjan tähden alla kaikki kolme osaa. Monta yötä kului valvoessa, en malttanut käydä nukkumaan. Miehelleni suosittelin kesäkirjaksti Yann Martelin "Life on Pi", hyvää luettavaa veneessä!
Adoptioon liittyvää kirjallisuutta on sattuneesta syystä tullut ahmittua paljon parin viime vuoden aikana. Voisin listata niitä tähän blogiin joku päivä. Vaikuttavalla kirjarivillä voi lapsellekin todistaa, että huolella on valmistauduttu!
Jaah, no ainakin lapsiesityksen ja hakumatkan välillä on kuukausi tai pari. Ei vain kahta viikkoa niin kuin monilla. Kai siinä ajassa jo ehtii vähän kalustaa ja järjestellä? Motivaatiota varmasti ainakin löytyy siinä vaiheessa. Nyt työhuone, jonka pitäisi sitten tulevaisuudessa toimia lapsen huoneena tursuaa kirjoja, papereita, vaatteita ja roinaa, mm ylimääräisiä tuoleja joilla ei oikein ole paikkaa muualla.
Yhtenä ongelmana meidän kämpässä on kirjavirta. Kirjahylly ei lisäänny, mutta kirjoja virtaa sisään. Välillä ne kasaantuvat korkeiksi pinoiksi työhuoneen lattialle ja olohuoneen pöydille. Jo luettuja, juuri hankittuja, hyllystä noukittuja "aion lukea aivan kohta" -vaiheeseen siirrettyjä. Pari kuukautta sitten onneksi viimeinkin sisäistin kunnolla sen, että kirjoista voi myös luopua. Eikä se tunnu edes pahalta.
Mitä vanhemmaksi sitä tulee, sen kriittisempi sitä on kaikkea lukemaansa ja näkemäänsä kohtaan. Vain harvat kirjat koskettavat nykyään niin paljon, että ne haluaisi lukea uudestaan. Kirjojen selkämyksiä on kyllä mukava katsella hyllyssä vaikkei niitä tulisi uudestaan luettuakaan. Kirjojen selkämyksiä silmäillessä mieleen herää myös muistoja lukutilanteista, useimmiten lomamatkoista ja rauhallisista lomapäivistä. Viime kesänä luin uudetaan Täällä pohjan tähden alla kaikki kolme osaa. Monta yötä kului valvoessa, en malttanut käydä nukkumaan. Miehelleni suosittelin kesäkirjaksti Yann Martelin "Life on Pi", hyvää luettavaa veneessä!
Adoptioon liittyvää kirjallisuutta on sattuneesta syystä tullut ahmittua paljon parin viime vuoden aikana. Voisin listata niitä tähän blogiin joku päivä. Vaikuttavalla kirjarivillä voi lapsellekin todistaa, että huolella on valmistauduttu!
27.6.08
Iloa ja haikeutta samaan aikaan
Kuulin tänään kahden tuttavaperheen kuulumisia. Toiset olivat saaneet muutama päivä sitten sen odotetun puhelinsoiton lapsesta, vielä yllättävän nopeasti. Toiset olivat palanneet juuri hakumatkalta.
Uutiset olivat iloisia tottakai ja olin olin onnellinen kaikkien puolesta. Ystävälle kuitenkin uskalsin paljastaa myös alas päin käännettyjä suupieliä. Miksi ei meille vielä, miksi meidän pitää elää tässä epävarmuudessa kun muille tulee mukavia uutisia. Pitkästä aikaa olo oli myös vähän haikea, vaikkei toisten ilo viekään meiltä mitään pois.
Uutiset olivat iloisia tottakai ja olin olin onnellinen kaikkien puolesta. Ystävälle kuitenkin uskalsin paljastaa myös alas päin käännettyjä suupieliä. Miksi ei meille vielä, miksi meidän pitää elää tässä epävarmuudessa kun muille tulee mukavia uutisia. Pitkästä aikaa olo oli myös vähän haikea, vaikkei toisten ilo viekään meiltä mitään pois.
20.6.08
Odotusta ja juhannustaikoja
Juhannusta!
Ulkona sataa ja istun tyytyväisenä koneen ääressä. En kaipaa nyt mitään muuta, vapaapäivä tekemättä mitään on juuri nyt tarpeeksi juhannusjuhlaa!
Viime vuoden huhtikuussa asetin itselleni sisäisen aikataulun, että olisin vuoden päästä äityslomalla. Sydänäänet tuhansien kilometrien päästä tuntuivat voimakkailta. Olimme juuri silloin saaneet sosiaalityöntekijän kotiselvityksen, meitä suositeltiin adoptiovanhemmiksi ja olin kovin optimistinen koko prosessin suhteen. Vuosi vielä ja sitten on oma lapsi kotona. Kaikki ei sitten mennytkään ihan niin kuin ajattelin...
Odotimme adoptiolupaa kuusi kuukautta. Olimme juuri silloin ulkomailla, kun lupa myönnettiin, joten pääsimme aloittamaan papereiden keruun vasta muutamaa viikkoa myöhemmin. Papereiden keruu oli jotenkin tuskaista aikaa (inhoan aanelosia!) ja siihen kuluikin kuukauden verran. Laillistamiskierroksella paperit olivat taas useamman viikon. Etiopiaan paperipumaska ja kuvat lähtivät viimein 17. tammikuuta.
Tänä keväänä etenin mielessäni prosessissa siihen pisteeseen, että kerroin töissä tästä odotuksesta. On hyvä fiilis kun asian voi nyt avoimesti jakaa muiden kanssa. Toisaalta olen onnellinen etten kertonut siitä aiemmin. Työkavereiden hyvää tarkoittavat ja ystävälliset "Kuuluuko sieltä Etiopiasta mitään?" kommentit lähinnä ärsyttävät. Sieltä ei todellakaan kuulu mitään ennen sitä lopullista tietoa. Nyt ollaan siinä viimeisessä vaiheessa tätä polkua, enää ei ole tsekkauspisteitä: mietitä maavalintaa tai kerätä papereita tai tarkisteta terveyttä tai puhuta sosiaalityöntekijälle lapsettomuuskokemuksista tai odoteta jotain paperia, jotta voidaan taas astua yksi askel eteenpäin tässä prosessissa. Nyt vaan rehellisesti odotetaan.
Olen miettinyt pitäisikö odotusaika käyttää vielä paremmin hyväksi ja opetella amharaa. Toistaiseksi en ole aloittanut. Adoptioon liittyvien kirjojen lukemista olen jatkanut. Lukeminen on ylipäätänsä minulle tapa hallita ja jäsentää elämää ja olemista. Odotustakin on parempi kestää kun asennoidun siten, että vielä pitäisi pari kirjaa saada luettua ennen lapsitiedon tulemista. Ja ehkä sitä amharaa voisi opetella...
Todellisuudessa en ole varmasti sen valmiimpi lapsen tuloon niiden kahden kirjan jälkeen, mutta itseään voi aina yrittää huijata...
Valmis olen ollut kauan. Välillä kärsimättömästi, välillä coolisti. Ja uskon vahvasti siihen, että kyllä se elämä sitten koulii ja kantaa eteenpäin.
Nyt voisin sateen loppumista odotellessani tehdä mielessäni pari juhannustaikaa: Taion meille tiedon tulevasta lapsestamme vielä ennen kesän loppua. Ja taion adoptioprosessin Suomessa sujuvammaksi. Nykyisellään se ei palvele kenenkään etua.
Ulkona sataa ja istun tyytyväisenä koneen ääressä. En kaipaa nyt mitään muuta, vapaapäivä tekemättä mitään on juuri nyt tarpeeksi juhannusjuhlaa!
Viime vuoden huhtikuussa asetin itselleni sisäisen aikataulun, että olisin vuoden päästä äityslomalla. Sydänäänet tuhansien kilometrien päästä tuntuivat voimakkailta. Olimme juuri silloin saaneet sosiaalityöntekijän kotiselvityksen, meitä suositeltiin adoptiovanhemmiksi ja olin kovin optimistinen koko prosessin suhteen. Vuosi vielä ja sitten on oma lapsi kotona. Kaikki ei sitten mennytkään ihan niin kuin ajattelin...
Odotimme adoptiolupaa kuusi kuukautta. Olimme juuri silloin ulkomailla, kun lupa myönnettiin, joten pääsimme aloittamaan papereiden keruun vasta muutamaa viikkoa myöhemmin. Papereiden keruu oli jotenkin tuskaista aikaa (inhoan aanelosia!) ja siihen kuluikin kuukauden verran. Laillistamiskierroksella paperit olivat taas useamman viikon. Etiopiaan paperipumaska ja kuvat lähtivät viimein 17. tammikuuta.
Tänä keväänä etenin mielessäni prosessissa siihen pisteeseen, että kerroin töissä tästä odotuksesta. On hyvä fiilis kun asian voi nyt avoimesti jakaa muiden kanssa. Toisaalta olen onnellinen etten kertonut siitä aiemmin. Työkavereiden hyvää tarkoittavat ja ystävälliset "Kuuluuko sieltä Etiopiasta mitään?" kommentit lähinnä ärsyttävät. Sieltä ei todellakaan kuulu mitään ennen sitä lopullista tietoa. Nyt ollaan siinä viimeisessä vaiheessa tätä polkua, enää ei ole tsekkauspisteitä: mietitä maavalintaa tai kerätä papereita tai tarkisteta terveyttä tai puhuta sosiaalityöntekijälle lapsettomuuskokemuksista tai odoteta jotain paperia, jotta voidaan taas astua yksi askel eteenpäin tässä prosessissa. Nyt vaan rehellisesti odotetaan.
Olen miettinyt pitäisikö odotusaika käyttää vielä paremmin hyväksi ja opetella amharaa. Toistaiseksi en ole aloittanut. Adoptioon liittyvien kirjojen lukemista olen jatkanut. Lukeminen on ylipäätänsä minulle tapa hallita ja jäsentää elämää ja olemista. Odotustakin on parempi kestää kun asennoidun siten, että vielä pitäisi pari kirjaa saada luettua ennen lapsitiedon tulemista. Ja ehkä sitä amharaa voisi opetella...
Todellisuudessa en ole varmasti sen valmiimpi lapsen tuloon niiden kahden kirjan jälkeen, mutta itseään voi aina yrittää huijata...
Valmis olen ollut kauan. Välillä kärsimättömästi, välillä coolisti. Ja uskon vahvasti siihen, että kyllä se elämä sitten koulii ja kantaa eteenpäin.
Nyt voisin sateen loppumista odotellessani tehdä mielessäni pari juhannustaikaa: Taion meille tiedon tulevasta lapsestamme vielä ennen kesän loppua. Ja taion adoptioprosessin Suomessa sujuvammaksi. Nykyisellään se ei palvele kenenkään etua.
Subscribe to:
Posts (Atom)
Posts
